Naantalin monipolttoainelaitoksen täytyy olla Suomen viimeinen suuren kokoluokan biopolttolaitos. Bioenergia ei suurten kaupunkien kokoluokassa ole kestävä eikä aidosti vähäpäästöinen ratkaisu. Eduskunnan juuri tekemä ja hyvää tarkoittava päätös kieltää kivihiilen energiakäyttö jo vuonna 2029 voi tarkoittaa, että ainakin Helsinki lukkiutuu bioenergian käyttöön jopa 2080-luvulle saakka. Tämän sinällään aika tuhoisan päätöksen haittoja voidaan kuitenkin pyrkiä minimoimaan.
Puun energiakäyttö ei ole ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta hyväksi. Ilmastonmuutoksen torjunnan vaatimalla aikajänteellä puun polttaminen on käytännössä yhtä haitallista kuin kivihiilen polttaminen. Kaadetun metsän hiilitasapaino palautuu n. 30 vuoden aikana. Puu on siis liian hitaasti uusiutuvaa energiaa. Varsinkin avohakkuut heikentävät rankasti metsien hiilinieluja myös maaperässä. Valtion mailla avohakkuiden lopettamiseen tähtäävä Avohakkuut historiaan -kansalaisaloite on tulossa eduskunnan käsittelyyn keväällä 2019. Avohakkuista olisi hyvä luopua myös laajemminkin, sillä se ei välttämättä ole edes taloudellisesti kannattavinta metsänomistajalle.
Lisäksi puun käyttöön liittyy toinen ongelma: biodiversiteetti. Metsien liiallinen käyttö, erityisesti avohakkuut, tuhoavat luonnon monimuotoisuutta. Hakkuiden määrää Suomessa tulisi vähentää nykyisestä. Tuoreessa Suomen lajien viidennessä uhanalaisuusarvioinnissa (Punainen kirja) 22418 arvioidusta lajista 11,9 % on uhanalaisia, ja tämä osuus on kasvanut edellisestä arviosta vuonna 2010. Uhanalaistumisen merkittävin syy on muutokset metsäelinympäristöissä, jotka johtuvat taas pitkälti puiden kaatamisesta.
Kaikesta tästä huolimatta Helsingin kaupungin energiayhtiö Helen suunnittelee biolämpölaitoksia kivihiilen korvaamiseen. Tähän vaikuttaa toki kivihiilen kieltäminen, mutta muut vaihtoehdot pitäisi ottaa ensisijaisesti tarkasteluun. Kaikesta polttamisesta on päästävä eroon. Biolämpölaitokset eivät ole kestävä ratkaisu. Pahimmillaan ne voivat jarruttaa muiden aidosti vähäpäästöisten lämmitysmenetelmien kehitystä ja leviämistä sekä hiilineutraaliustavoitteiden saavuttamista ajoissa, voimaloiden käyttöiän olleessa 50-70 vuotta. Parhaimmillaan ne ovat hukkainvestointi, kun teknologia ja ilmastonmuutoksen torjunta ajavat niiden ohitse. Mutta on vaikea nähdä, miten tällaiset investoinnit jätettäisiin hyödyntämättä, eli Helsingissä poltettaneen metsää Suomesta ja ulkomailta vielä 2080-luvullakin.
Mitä sitten tilalle?
Jos aikataulu olisi realistisempi, näköpiirissä häämöttää useita mahdollisia ratkaisuja. Ne kuitenkin vaativat vielä kehittämistä. Niitä ovat mm. geoterminen lämpö, lämpöpumppujen laajempi käyttö ja hukkalämmön hyödyntäminen, lämpövarastot, lämmittäminen vähäpäästöisellä sähköllä ja pienet modulaariset ydinvoimalat (SMR). Rakennusten energiatehokkuutta voidaan parantaa, ja mahtaisiko hieman alhaisempi lämpötila riittää ihmisille? Mikään näistä keinoista ei yksinään tule riittämään, ja osaan liittyy vielä suuriakin tuntemattomia kysymyksiä, mutta panostamalla niihin kaikkiin voitaisiin taata, että ainakin jokin toimii, ja mikään niistä ei mene hukkaan. Mutta mikään yhdistelmäkään näistä ei vielä vuonna 2029 pysty lämmittämään Helsinkiä. Aikataulu on mahdoton.
Ratkaisu ei tietenkään ole nostaa käsiä pystyyn, vaan yrittää selvitä tilanteesta mahdollisimman pienin tuhoin. Paikallisella tasolla Helsinki pystyy tekemään enää hyvin vähän, ja käytännössä tuhojen torjumine jää kansalliselle tasolle. Kansallisella tasolla tarvitaan massiivisia tutkimuspanostuksia, jotta edellä mainittuja teknologioita voidaan kehittää niin, että ne ovat edes osa ratkaisua. Kansallisella tasolla voidaan myös poistaa lainsäädännöllisiä esteitä SMR-teknologian nopean käyttöönoton tieltä, ja panostaa SMR-teknologiaan muutenkin.
Nämä panostukset eivät mene hukkaan, vaan niissä hankittu osaaminen on myytävissä maihin, jotka vasta nyt alkavat tiedostaa ongelmia. Lämmityksen ongelmiin ei ole kunnolla herätty vielä missään, ja hereillä olevilla on nyt hetken aikaa valtava etulyöntiasema. Sitä ei saa tuhlata.